torstai 14. tammikuuta 2016

Agility urheilua?

Viime aikoina mediassa on leikitelty ajatuksella ja herätelty toiveita siitä, että saisimme agilitystä urheilulajin. Olen seurannut jonkin verran vierestä keskustelua, ja se sopii mielestäni siihen kehitykseen, mikä lajissa on tapahtunut viime vuosina. Kehitys on hyvästä, ja pahinta on pysyä paikoillaan. Itse olen lajia harrastanut vuodesta 2007, eli noin yhdeksän vuoden ajan, joten uskon seuranneeni lajia tarpeeksi kauan arvioidakseni sen kehitystä.

Kisaamisesta ja treenaamisesta on tullut tavoitteellisempaa, korkealle tähtäävämpää. Siitä kertovat mielestäni paitsi ilmapiiri isoissa kisoissa, mutta sekä yhä yleisemmiksi käyvät valmennukset, seminaarit ja fysiikkavalmennukset.

Ohjaajat, ainakin suurin osa, ovat havahtuneet siihen, että hyvä ohjaaminen vaatii muutakin kuin hyvän koiran. Omasta kunnosta pidetään parempaa huolta, ja se on mielestäni hienoa, jos agility saa ihmisen muuttamaan elämäänsä parempaan. Harva tajuaa, että agilityssä kysytään paljon koordinaatiokykyä, tasapainoa ja  räjähtävää voimaa, muultakin kuin koiralta.

Koirista pidetään parempaa huolta. Lihashuollon merkitys on korostunut vaatetuksen, hieronnan ja fysioterapian muodossa, kalustosta pidetään huolta paremmilla pohjilla halleissa ja turvallisilla esteillä. Ei enää talvella ulkotreenejä liukkailla esteillä, heikossa valaistuksessa, kehnosti lämmitellyllä koiralla. Lisäksi ihmiset työllistyvät harrastuksellansa. On aivan upeaa, jos ihmiset pystyvät hankkimaan elantonsa työllä, josta pitävät ja luoda uusia työ,-liikunta,-ja harrastuspaikkoja.

Kaiken saavutetun jälkeen, mielestäni laji ansaitsisi leimansa ja kuulua muidenkin urheilulajien joukkoon shakin ja tikanheiton kanssa. Se taas antaisi pohjaa entistä enemmän jatkuvalle kehitykselle.

Pelkään, että jatkuva entistä tavoitteellisempi, huipulle tähtäämistä ihaileva ilmapiiri, kääntyy lajia vastaan. Tässä pitää täsmentää, että realististen tavoitteiden asettaminen on tervettä ja olennainen pohja treenaamiselle, jos halutaan kehittyä. Mutta koira tiedä vaikka se olisi maailman paras, se ei ymmärrä tavoitteiden saavuttamista. Yhteisestä harrastuksesta nauttiminen koira kuuluisi olla tärkein syy tehdä agilityä. Huipulle tähtääminen, yhteishengellisyys harrastajien kesken ja koirien edun ajatteleminen eivät sulje toisiaan pois, mutta aiheuttavat tiettyjä riskejä, jotka pitää mielestäni ottaa huomioon siinä, miten viemme lajia eteenpäin.

Pelkään liian varhain treenattuja rikkinäisiä nuoria koiria.
Pelkään kodinvaihtajien yleistyvän agilityharrastajien keskuudesta.
Pelkään seurojen yhteishengen kärsivän.
Pelkään kisapaikkojen jakautumista kuppikuntiin.
Pelkään tavallisten harrastelija-ihmisten katoa.
Pelkään, että uusien harrastajien on entistä vaikeampi päästä mukaan.

Meidän pitäisi säilyttää agilityssä koira-näkökulma urheilustatuksen rinnalla. Se ei ole väline, kuin juoksukengät jotka kestävät hieman pidempään pitämällä niistä huolta, mutta jotka voi heittää pois, kun tulee tarve paremmille.

Siksi haastaisin kaikki harrastajat pitämään arvokkaasti koiran elämän tien päähän myös ne nivelrikkoiset ja vähäisemmällä vauhdilla varustetut ystävämme. Haastan kaikki pitämään yllä harrastajien välistä yhteishenkeä kisapaikoilla ja valmennustapahtumissa. Haastan kaikki nauttimaan yhteisestä ajasta koiransa kanssa. Haastan kutsumaan tätä koiraurheiluksi.

Koira on se mikä saanut meidät alunperin yhteen.

1 kommentti: