Oma nimikkokoira vaihtui viime viikolla. Aikamoinen ylläri etten sanoisi. Joka tapauksessa mun aamuja piristää nyt saksanpaimenkoira narttu Mustikka. Todella taitava koira, jolta tuun varmasti oppimaan vaikka mitä, kunhan löydetään yhteinen sävel!
Omia koiria tulee aina viikoilla hirveä ikävä, miten kilttejä, tottelevaisia ja helppoja ne ovatkaan. Oikeita kullannuppuja. Viikonloppuisin nämä kolme ovat aina kovasti rapsutuksia vailla, erityisesti mammanpoika Romppu.
Saabra ja Fella ovat vanhentuneet yllättäen syksyn aikana kovin paljon. Saabran liikkuminen on kankistunut huomattavasti ja ylösnouseminen sekä lenkillä käyminen koko ajan raskaampaa. Saabra ontuu myös satunnaisesti. Pelottaa, että nivelrikko olisi ottanut ilkeän askeleen eteenpäin.
Fella on enempi ehkä rauhoittanut luonteeltaan, eilen lenkillä ei esimerkiksi vetänyt ollenkaan remmissä tai kiusannut Romppua leikeissä, eli käyttäytyi kuin tolkullinen aikuinen koira. Sekin on tosin ajoittain ontunut aavistuksen, mikä kauhistuttaa hieman...
Asioita iloisempiin. Viimeisen vuoden jatkunut pentukuume, on päätynyt siihen pisteeseen, että oon todennut itselleni, että on aika alkaa katselemaan sillä silmällä tulevaa harrastuskaveria, agilitykoiranalkua. Hakusessa on terve, vilkas ja rohkea shelttipentu. Shelttiin päädyin _jälleen_ kompaktin koon ja kuitenkin hyvien harrastusmahdollisuuksien sekä terveyden vuoksi. Aion käyttää pennun etsintään aikaa ja vaivaa, eikä sillä ole mikään kiire.
Koirankarvojen täyteistä arkea ja pakkasaamujen täyteistä loppusyksyä, luultavasti menee taas aikaa ennen kuin jaksan taas kirjoittaa :D
