Piraijalapsi

Yli puolentoista vuoden mietinnän, harkinnan ja pääasiassa odottelun jälkeen kävimme reilu viikko sitten hakemassa kotiin pienen working kelpie lapsosen. Uros sai nimekseen Kelmi Fala (merkitsee korppia) ja kutsumanimekseen Roti. Roti juontaa juurensa siihen, että sanon aina Rompulle sen hölmöillessä, "nyt joku roti". Lisäksi halusin suomenkielisen, lyhyen ja ytimekkään nimen.

Kun koiraharrastaja hankkii koiranpennun, tietävät kysyvät  mitä aion tehdä pennun kanssa. Rotista on tarkoituksena tulla isona koirana jäljestysmestari ja lammaspaimen. Jos terveys on kohdillaan, tulee Rotista myös agilitykoira. Aika näyttää mitä me keksitään.

Roti saa tällä hetkellä yhden päivän aterioistaan pentujälkenä. Hyvä tapa saada pennulle tekemistä, ja sille kokemuksia työskentelystä ruuan eteen ja tallatusta ruohosta löytyvästä hyvästä. Olen aloittanut ehdollistamisen naksuttimeen, sillä haaveenani on kouluttaa siitä itse ajatteleva koira mahdollisimman paljon sheippaamalla ja nappaamalla asioita sen käytöksestä.

Roti ei ole ahne. Se syö ruokansa yleensä kuitenkin hyvällä ruokahalulla, mutta unohtaa helposti ruokansa jos mielenkiintoisempaa tapahtuu, tai jos ei ole nälkä. Pelkkiä nappuloita se katsoo kuin halpaa makkaraa, joten yllättäen raaka ruoka maistuu paremmin. Nenähommissa nappulat kuitenkin uppoavat. Roti leikkii todella hyvin, saalistaa erittäin innokkaasti ja toisinaan myös taistelee hyvin. Saalistus on sen leikeissä vahvempana, ja ote minkä se saa lelusta vaihtelee kolibrimaisesta erittäin hyvään puruun. Yleensä hyvä ote kohdistuu housun lahkeisiin, kengän nauhoihin ja sohvatyynyjen reunoihin.

Romppu tulee ihan hyvin toimeen Rotin kanssa. Enimmäkseen Romppu ignooraa pentua, mutta tarvittaessa on komentanut sitä sisätiloissa. Ulkona Romppu antaa Rotin hyppiä sen nenälle, ja muutaman kerran Romppu on jopa itse pyytänyt pentua leikkimään kanssaan. Jonkun verran Romppu on mustasukkainen pennulle, mutta Romeo on niin "mun koira", että tekee sitä aina kaikille ihmiselle ja koirille. Vanhemmillani asuva Fella ei oikein tiedä miten suhtautua pentuun, ja se enimmäkseen uteliaan hienotunteisesti välttelee sitä.

Sosiaalistaminen sujuu melko helposti kaupungissa, kun joka ikisellä lenkillä nähdään ihmisiä, koiria, pyöräilijöitä, autoja, mopoja, rullaluistelijoita, juoksijoita... ja niin edelleen. Kerrostalon pihassa on huutavia lapsia ja huoltomies leikkaa pihalla nurmikkoa. Uusiin asioihin Roti suhtautuu rauhallisesti, se monesti istuu tarkkailemaan, kun se näkee jotain jännittävää. Toisinaan se säikähtää helposti, mutta palautuu erittäin nopeasti, alle puolessa minuutissa. Välillä Rotilla on tapana haukkua uusia asioita, ihmisten ja koirien lisäksi, esimerkiksi vessaharja, lattiakaivo, kumipallo ja väärinpäin oleva ruokakuppi ovat kokeneet tämän kohtalon. Ihmisiä kohtaan Roti on erittäin avoin ja innokas.

Matkustelen aika paljon koirien kanssa, joten Rotikin on päässyt jo autoilun makuun. Se on matkustanut sekä omassa häkissään että irrallaan autossa valvonnassani. Toisinaan se saattaa vinkua muutamat ensimmäiset 2-10 minuuttia, mutta sen jälkeen se rauhoittuu nukkumaan. Myös yksioloharjoitukset ovat sujuneet hyvin, se on joka kerta jäänyt rauhallisena, ja kotiin tullessani se on unisena heräillyt ja haukotellut. Todellinen arkihan alkaa vasta ensi viikolla, kun itsekin palaan opiskelujen pariin loman jälkeen.

Koiran ulkoilutuskulttuuri

Jos ihmisiä ärsyttää liikenteessä muut autoilijat, läheiseni tietävät, että minua ärsyttää muut koiranomistajat.

"Kävelin Rompun kanssa tavanomaista aamulenkkiämme itäisessä Helsingissä keskellä tiheästi asuttua aluetta. Meitä vastaan tulee kävelytiellä nainen hymy kasvoillaan ja kaksi pientä koiraa vapaana. Pyydän flexissä ulkoilevan Rompun sivulleni. Vastaantulija ei tee elettäkään kutsuakseen koiriaan luokseen, vaan päästää ne vallattomasti tulemaan minun jalkoihin pyörimään ja haistelemaan Romppua. Tässä vaiheessa minun oli pakko todeta naiselle, ettei hän voi tuolla tavalla päästää koiriaan vieraiden luokse. Jatkan matkaani kuulokkeet edelleen korvissani jäämättä kuuntelemaan olisiko hän vastannut mitään."

Hyviin tapoihin kuuluu kysyä, josko koirat voisivat tutustua. Oletusarvoisesti kaikki koirat eivät ole kaikkien kavereita. Se on jo ihan turvallisuusriski, sillä jos olisin ollut jonkun muun kuin Rompun kanssa liikenteessä, olisi tämäkin koira kävellyt nätisti vierelläni, mutta pikkukoirien tullessa luokse, olisivat ne saattaneet olla kohta tiskirättejä. Sitten tulee näitä iltalehden otsikoita "saksanpaimenkoira raateli perheen rakkaan lemmikin".

"Olen juoksulenkillä Rompun kanssa. Juoksen kuunnellen musiikkia ja Romppu juoksee tasaisesti joko vierelläni tai edellä. Näen jo kaukaa, kuinka kaksi naista koirineen on valloittanut koko pururadan leveyden pitämällä siinä omaa juoru-ja koirienleikkimispiiriä. Naiset näyttävät huomaavan tilanteen ja hilaavat hieman sivuun koiriaan. Kuitenkin juuri kun olemme heidän kohdallaan, päästä toinen sankarittarista huskynsa Rompun perseeseen kiinni, aivan kuin olisin liittymässä heidän piiriinsä."

Oletusarvoisesti kun olen kävelyllä koirani kanssa, olen todellakin kävelyllä koirani kanssa. Minua ei kiinnosta jutustella tuntemattomien koirankusettajien kanssa, sillä lenkkeily on minulle arjen omaa aikaa, jolloin saan rauhassa vajota omiin ajatuksiin ja nauttia hapekkaasta ilmasta. Koirapuistot ovat edelläni mainittua tarkoitusta varten, ja sillä kierränkin ne kaukaa.

"Toistuvasti ulkoillessani Rompun kanssa vastaan meitä tulee koiria; isoja ja pieniä. Satunnaisesti käy niin, että kun vastaantuleva koira näyttää kauempana kulkevan ihan kelvollisesti omistajansa vierellä. Kun olemme kohdakkain, syöksähtää koira meitä kohti joko räyhäten tai muuten vaan haistelutuokion toivossa. Toisinaan omistajat sinkoavat itsekin hihnan perässä yllättävän liikkeen voimasta."

 Kammoksun ihmisiä, joiden koira ei ole hallinassa edes fyysisellä tasolla. Armeijassa koira rinnastetaan aseeseen. Kun mietitään kuinka moni haluaisi kulkea ladattu ase taskussa, ihmettelen miten ihmiset jaksavat lenkkeillä päivästä toiseen koiriensa kanssa, jotka eivät ole yhtään hallinnassa. Joillekin ihmisille se tuntuu olevan jopa ylpeyden aihe. "Tämä on niin ärhäkkä", totesi eräs muori huutavasta chihuahuastaan. Näissä tilanteissa mieleeni tulvii vain sana munanjatke, ja toivon että voisin nielasta suuhun nousevan oksennuksen.

"Yhdellä vakiolenkeistäni näen usein naisen, joka mitä ilmeisemmin yrittää kouluttaa skyenterrieriltään räyhäämisongelmaa pois. Naisen tapa reagoida koiransa huomioon toisesta koirasta ennen kuin edes räymääminen alkaa on pysähtyä, kyyristyä koiransa ylle kohti vastaantulevaa koiraa, pitää hihna tiukalla ja tuijottaa vastaantulijoita. Samalla hän höpisee koiralleen koko ajan "Hyvä hienosti, ollaan ihan nätisti"."

Olisi mielestä typerää kirjoittaa koirien huonoista ohitustavoista lenkillä tarjoamatta ratkaisua. Paras tapa reagoida muihin koiriin omistajana on se, miten toivot koirasi tekevän. Jos haluat koirasi ignooravan muut koirat, tee itsekin niin. Jos koirasi vetää lenkeillä, karsi ensin se tapa. Kireä hihna saa koiran paljon helpommin räyhäämään. Lisäksi käytä flexiä vain koiralla, joka osaa tavallisessa hihnassa kävellä nätisti tilanteessa kuin tilanteessa ja, joka tulee tarvittaessa vierellesi.

Jos taas ongelma on jo päässyt syntymään pitää siihen reagoida mahdollisimman nopeasti. Mitä pidempään ongelma on jatkunut, sitä vaikeampi sitä on kouluttaa pois. Kun koirasi aloittaa epätoivottuun käytökseen valmistaumisen (tuijottaa korvattomana vastaantulijaa, nostaa hännän ja ryhdin, alkaa kiskoa hihnassa) pitää jo siihen reagoida. Itse uskon, että ns. kerrasta perille toimii paremmin kuin jatkuva hokeminen. Pysäytä koirasi toiminta ennen kuin se kerkeää kerätä kierroksia, ja kehu koiraa kun se herpaa huomionsa sinuun. Toista tarvittaessa. Toiminnan pysäyttämisellä tarkoitan käskyä, pakotetta tai muuta vastaavaa koiran vain yllättävää asiaa.

Jos koiraa ei saada keskeyttämään toimintaansa, pitää harjoittelu aloittaa sellaisesta ärsykkeestä, josta saa koiran vielä hallintaan (vieras koira tarpeeksi kaukana, selin yms). Jälleen helposta vaikeaan.

Aikuisia koiria en palkitse yleensä esimerkiksi namein ja leluin kontaktin ottamisesta ainakaan toistuvasti, sillä laumana kulkeminen kuuluu koiran luonnolliseen elämään, minkä pitäisi olla sille jo itsessään palkitsevaa. Pentuja kouluttaessa tulee kyseeseen ehkä enemmän ohjaavat tavat ja erityisesti oikeasta käytöksestä palkitseminen. Sillä mielummin ruokkii hyviä tapoja kuin karsii huonoja.

Loppuun on hyvä todeta kliseinen lausahdus, kaikki koirat ovat erilaisia, toisella toimii porkkana ja toisella keppi, kolmannelle naapurin kissa. Antoisia lenkkejä itse kullekin säädylle.

Kuinka ylittää kynnys

Toisinaan koirien treenaamisessa, kuten missä tahansa harjoittelussa, vaivaa tietynlainen tiedottomuus. Halu olisi kehittyä ja treenata: et vain tiedä miten. Toisaalta et edes kehtaa myöntää ettet osaa, ja kynnys kysyä apua on turhan korkea.

Pmmp yhtyettä lainatakseni: "Mä mietin usein missä sen teen, valitsen junan taikka lentokoneen".

Olen tosiasiassa päässyt kevään aikana tuollaisen kynnyksen yli. Kyse on Rompun tokosta. Olemme olleet tokokokeessa ennen tätä kevättä viimeksi kolme vuotta sitten, jolloin siirryimme voittajaluokkaan. Treenailimme hieman vanhojen sääntöjen mukaan voittajan liikkeitä ennen ylppäreitäni, pääsykokeitani, asepalvelustani, muuttoani, tekosyitäni ja niin edelleen. Satunnaisesti otin tokotreenejä ja ne lähinnä ahdistivat, kun tuntui että on niin paljon asioita joita treenata.

Kuitenkin huhtikuussa yhtenä päivänä suutui itselleni. Muistan ajatelleeni: "perkele oonhan mä ennenkin koiria kouluttanut, miksen mä tässä onnistuisi". Päätin aloittaa tokoilun Rompun kanssa uudestaan, aivan uudella intensiteetillä.

Mielestäni kaikkeen harjoitteluun päätee muutama yksinkertainen ajatusmalli, jolla pystyy pitämään mielen avoimena ja motivoituneena jopa vastoinkäymisistä huolimatta.

Kysy asioita itseäsi viisaammilta, myönnä keskeneräisyytesi.Et voi tulla parhaaksi, ellet kysy parhailta neuvoa. Sanotaan myös ettei kysyvä tieltä eksy. Ajattelutapa etten kehtaa kysyä - mitä se sitten ajattelee, ei johda mihinkään. Mieti itsesi tilanteeseen, jossa kokemattomampi kysyy itseltäsi neuvoa, vastaisit varmaan mielelläsi. Pitää muistaa, että jokainen on aloittanut joskus jostain. Älä jätä ilmoittautumatta valmennukseen tai koulutuspäivään tai edes kokeeseen ajatellen etten ole tarpeeksi hyvä. Kaikki voivat aina kehittyä. Me haimme ja pääsimme Rompun kanssa seuramme tokon joukkue-SM-kisoihin tähtäävään valmennusryhmään.

Aseta ylimalkaisia tavoitteita.
Kun asettaa tavoitteet korkealle, niitä joutuu oikeasti tavoittelemaan. Joku sanoi joskus, että hyvä tavoite on sellainen, ettet voi sanoa sitä ilman että muut nauravat sille. Muistan itse joskus haaveilleeni pikkutyttönä tulevani Cesar Millanin kaltaiseksi kuuluisaksi koiraguruksi tai kouluttavani jostakin koirasta triplavalion. Toisaalta uskon, että hyvä tavoite on silti realistinen saavuttaa. Tällä hetkellä välitavoitteena Rompun kanssa VOI1-tulos tälle vuodelle ja päätavoitteena tokon varjovalio. Mutta pahinta on silti asettaa tavoitteet liian alas, se on suorastaan itsensä alentamista, vaikka sanotaan ettei pessimisti pety. Tosiasiassa pessimistit harvoin ovat voittajia.

Kyseenalaista aikaisempia tapoja, tee uusia.
Tähän kohtaan useimmat kosahtavat. Kun pitäisi järjestää aikaa treeneille, tulee muut arjen velvollisuudet ja houkutukset tielle. Työt, opiskelut, kotityöt, ystävyyssuhteet, viime yön nukutut tunnit, päivän sää. Itse järjestin itselleni treenikamat autoon parkkikselle, jossa ne on aina mukana ja helppo hakea lenkin jälkeen ilman että joutuu palaamaan sisälle. Lisäksi uusista päätöksistä on pidettävä kiinni lipsumatta kunnes niistä tulee tapoja.

Tärkeimpänä kaikista: usko itseesi ja anna kaikkesi.
Jos et itse usko itseesi - ei kukaan muu tee sitä puolestasi on mielestäni hyvin sanottu. Tässä tärkein vakuutettava on koira, sen jälkeen valmentaja ja lopulta tuomari. "Minä pystyn tähän" on tärkeimpiä tunteita elämässä. Ja kun kerta johonkin ryhtyy, miksei tekisi sitä täysillä? Miksi kävellä jos voi juosta?

Piun tarina

Viime viikonloppuna keskustelin erään henkilön kanssa, jonka edesmenneellä hovawartilla oli hyvin samankaltainen tarina kuin Fellallani. Se sai minut taas jälleen kerran miettimään kodinvaihtajia, ja se aihe on sellainen joka saa minut aika kuumaksi - eikä edes hyvällä tavalla. En ole kuitenkaan koskaan kirjoittanut Piun historiasta missään.

Vepetreeneissä kesällä 2015.

Alkuvuodesta 2010 eräs naapureistamme soitti äidilleni kysyäkseen tunteenko hän ketään kenellä olisi mahdollisuus ottaa itselleen 9kk vanha saksanpaimenkoira narttupentu. Kyseessä oli heidän tyttärensä koira - jota tyttö ei omien sanojensa mukaan enää voinut kestää ja pentua uhkasi aikainen lähtö, jos uutta kotia ei pian löytyisi.

Pennun piti olla terve, ja sillä piti olla perustottelevaisuus kunnossa. Ongelmat olivat arjessa selviämisessä, lähinnä yksinolossa ja lenkeillä räyhäämisessä omistajan mukaan. Hän kertoi pennun joutuvan olemaan paljon yksin, sillä hän oli kiireinen kahden yrityksensä vuoksi. Pentu oli tuhonnut hänen asuntonsa lähes kokonaan, seiniä ja lattioita myöten.

Olemme äitini kanssa hieman yllytyshulluja - lupauduimme ottamaan pennun, Felician, luoksemme viikonlopuksi. Emme sen jälkeen koskaan pyytäneet silloista omistajaa hakemaan koiraansa takaisin. Ihastuimme vilkkaaseen kiltihköön koiraan, joka pursusi elämäniloa. Myöhemmin hän toi Fellan paperit ja loput koiratarvikkeet, joille hänellä ei ollut nyt enää käyttöä. Maksoimme Fellasta hänelle nimellisen summan - lähinnä korvaamaan ensimmäisen vuoden rokotuksiin menneet kulut.

Ensimmäisen vuoden ajan, mitä enemmän tutustuin Fellaan - sitä enemmän siitä näki mitä oli jätetty tekemättä ja meille kertomatta. Vaikka koira ei puhu, se kertoo sanattomasti asioita.

Agilitya harrastimme ennen kuin tiesimme nivelsairauksista.

Se tuhosi asioita ollessaan yksin, tiputti kaiken pöydiltä ja söi tai pureskeli tavarat. Tämä loppui muutaman kuukauden kuluessa muuttuen hyvin satunnaiseksi, kun pentu alkoi saamaan tarvitsemansa liikunnan ja aivojumpan. Lisäksi sen tilan yksin ollessa rajattiin yhteen huoneeseen, jota se edelleen pitää omana paikkanaan.

Fella paljastui hyvin epävarmaksi koiraksi. Vilkkaan ensivaikutelman alle kätkeytyi huonon itsetunnon omaava iso koira. Kun kukaan ei ollut nuorukaiselle kertonut miten muihin koiriin tulee suhtautua, olivat ne selkeä uhka. Piu peitti epävarmuuttaan räyhmäämällä ihan varmuuden vuoksi kaikille lenkkeilijöille ja vieraille koirille. Otti useamman vuoden ennen kuin sain kitkettyä tavan Fellalta, ja nykyään voin kuljettaa sitä julkisilla paikoilla ilman pelkoa, että se alkaa hölmöilemään.

Lisäksi Fella ei osannut leikkiä. Otti hetken aikaan, kun sain sen taistelemaan leluista kanssani tai tuomaan niitä. Puhe siitä, että sitä olisi koulutettu missään määrin aikaisemmin ei pitänyt paikkaansa. Aloitin sen kanssa vähemmästä kuin nollasta, mutta otin sen vain henkilökohtaisena haasteena, saada tuo hassu epävarma koira yhteiskuntakelpoiseksi. Puolitoista vuotta sen jälkeen kun Fella tuli meille, suoritimme sen kanssa BH-kokeen hyväksytysti.

Saabran kanssa Fella ei tullut toimeen aikuisemmaksi kasvettuaan. Ne tappelivat rajusti neljä kertaa, ennen kuin kokeilimme viimeisenä keinona molempien narttujen sterkkausta. Tappelut alkoivat useinmiten aivan mitättömistä asioista. Onneksemme leikkaus auttoi ja sen jälkeen ne eivät koskaan tapelleet ja pääsivät sellaiseen suhteeseen, että jopa leikkivät harvoin yhdessä.

Fellan kaikki ongelmat eivät kuitenkaan olleet vain pentuajan kasvatuksessa tai hermorakenteessa. Se oli pitkään niin laihassa kunnossa, että monet kyseenalaistivat syötänkö tuota koiraa ollenkaan. Se ei yksinkertaisesti vain ottanut massaa millään. Sitä tutkittiin paljon eläinlääkärissä, ja veriarvojen ollessa viitealueella ja kaikkien sairauksien poissulkemisen jälkeen luottoeläinlääkärimmekin totesi, ettei osaa sanoa mikä sillä on. Muistan päivitelleeni tätä kasvattajallekin.

Myöhemmin kuitenkin sain "pienenä sivuseikkana" selville, että Fellan pentueessa oli ollut ärhäkkä suolistotulehdus pentujen ollessa pieniä. Fella oli ollut yksi niistä, jotka sen sai. Todennäköisesti siis suolisto oli vaurioitunut kehitysvaiheessa niin paljon, ettei ruoka pystynyt imeytymään kunnolla.

Raakaruokin koiria yhdessä vaiheessa, kun siihen oli mahdollisuus. Uskonkin että on barffauksen ansioita, että ruoka alkoi upota Fellaan. Se söi päivittäin paljon naudan rasvaa muun ruuan lisäksi, ja alkoi ottaa massaa. Mutta myöskään siirryttäessä takaisin teolliseen ruokaan, ei paino kadonnut, vaan Fella onnistui edelleen näyttää terveeltä koiralta.

Näyttelykoirako? Messari 2011.

Tervehän Fella ei kuitenkaan ole. Siltä on leikattu kaulasta nopeasti kehittynyt hyvänlaatuikseksi paljastunut kasvain, sillä on nivelrikko molemmissa kyynärpäissä ja selässä spondyloosi. Nämä kaikki on sillä todettu jo ennen viidettä ikävuotta. Olen joskus todennut saaneeni tyypillisen saksanpaimenkoiran, jalostuksen ihmeteon, joka ei olisi elossa ilman eläinlääketiedettä.

Miksi kerroin kaiken tämän?

Joku voisi ymmärtää tämän säälin kerjäämisenä - kaikkea onkin joutunut kärsimään, kun ihan itse otti tuolla tavalla koiran kuin sian säkissä.

En, kaikesta huolimatta Fellan eteenpäin vieminen on ollut hyvin hauskaa ja opettavaista. Olen kiinnostunut koirien käytösongelmien ratkaisusta, joten oli ilmiselvää että tulisin jossain vaiheessa kouluttamaan itse sellaisen koiran. Näin 13. päivä 7-vuotta täyttäneenä Fella on uskomattoman helppo, tottelevainen ja kypsä koira. Haluan kritisoida sitä, miten tuohon meidän alkutilanteeseen oli päädytty.

Ensinnäkin on mielenkiintoista, että kasvattaja teettää vuodessa 10 pentuetta saksanpaimenkoiria - yhteensä 60 pentua yhden vuoden aikana. Silloin päätyy väkisinkin tilanteeseen, jossa ei pysty löytämään kaikille pennuille hyviä koteja. Itse yhtäkään koirapentuetta kasvattamattakin tiedän, että käy työstä etsiä 60 sopivaa kotia saksanpaimenkoiralle. Uskon, että liiallinen koirien määrä on osasyy miksi Suomessa voi menestyä ongelmakoirankouluttajana. Koiria on myös väärillä ihmisillä.

Kuinka moni myisi saksanpaimenkoiran kerrostaloon ihmiselle, jonka aikaisempi kokemus koirista on spanieli, jota ei sitäkään ollut pystynyt pitämään?

Rio ja Fella

Toiseksi on mielenkiintoista minkälaisilla odotuksilla ihmiset ottavat koiria. Jos elämäntilanne ei ole sopiva koiralle, miksi ottaa koira? Jos omat taidot eivät riitä, miksi haukata liian suuri pala? Koira on eläin, se vaatii kasvatuksen ja huolenpidon. Aivan kuten lapset. Harva hankkii lapsia, jos oma elämäntilanne ei ole sopiva, miksi koira olisi eri asia? Koiria hankitaan liian paljon mielijohteesta, liian paljon pelkän mielikuvan perusteella. Esimerkiksi stereotypia "saksanpaimenkoirat ovat urhoollisia palvelijoita", ei kerro että saksanpaimenkoira olisi sellainen syntyessään.

Kuka olettaa koiran olevan valmis paketti ilman minkäänlaista vaivannäköä sen koulutukseen?

Kolmas mielenkiintoinen seikka on hankaluuksien kohtaamiseen suhtautuminen hankkiumalla niistä eroon. Koira voidaan heittää tarvittaessa vaikka hautaan, jos siitä ei pystykään huolehtia. Jos siitä kasvoikin nuori koirankoltiainen eikä elokuvien kouluttamatta valmis sankarisesse on perusteltua myydä se pois. Ihminen joutuu kohtaamaan faktan, että on mahdollisesti epäonnistunut jossain. Koirat vaihtavat liian herkästi kotia ilman, että on edes yritetty tehdä asialle jotain. Tämä kertoo mielestäni enemmän ihmisten ajattelutavoista kuin koiranpidon hankaluudesta.

Myykö kukaan lapsiaan viimeisen piikin uhalla, kun oma energia tuntuu loppuvan?

Tuosta vielä hirveämpi versio on jostain syystä epätäydellisestä koirasta eroon hankkiutuminen. Koirasta kasvaakin näyttelykoiraksi ruma, tai harrastuskoiraksi vietitön tai sairas. On epäkypsää muuttaa eläin heittosäkiksi, vaikka kukaan ihminenkään ei ole täydellinen. Samat ihmiset, jotka jakavat facebookissa mietilausekuvia "koirani rakastaa minua vaikken ole täydellinen", myyvät koiransa pois kun siitä ei koskaan tulisi muotovaliota.

Kuinka moni täyttää adoptiopapereita, kun selviää että lapsella on diabetes?

Tämän tekstin on tarkoituksena provoisoida miettimään vielä kerran onko valmis ottamaan koiran, ja olen tyytyväinen jos onnistuin siinä. Mielestäni liian harva suhtautuu koiraan asiana, joka on sinun vastuulla seuraavat 15 vuotta, riippumatta siitä minkälainen se on. Kun päätös on kerran tehty, siitä pitää kantaa vastuu. Se pelaa, joka ei pelkää.

Hyvää matkaa, ystävä

Saabra 27.7.2004-3.3.2016

Saabra nukkui ajasta iäisyyteen 3.3. rakkaidensa rapsutusten saattelemana. Vanhan rouvan nivelrikko oli edennyt siihen pisteeseen, että teimme vaikean päätöksen ja totesimme, ettei enää ole koiranarvoista elämää. Jos ei pysty leikkimään, liikkumaan kivuitta ja tekemään koiran touhuja, ei päivien lukumäärällä ole väliä. Tuona päivänä kun tulin kotiin, Saabra ei ensimmäistä kertaa jaksanut nousta tervehtimään. Oli tullut aika viimeisen palveluksen.

Nivelrikko eteni loppuajasta todella nopeaa vauhtia. Vielä elokuussa kuljimme yli viiden kilometrin lenkkejä yhdessä muiden koirien kanssa. Olen kiitollinen, että Saabra pysyi niin hyvässä kunnossa niin vanhaksi ja, että saimme pitää hänet luonamme näin pitkään. Jälkeenpäin ajateltuna Saabra sai pitkän hyvän elämän.

Kaikesta huolimatta tunteiden ristiriita on hillitön. Vaikka vanhemman koiran elämän rajallisuuden kuinka hyvin tiedostaisi ja yrittäisi valmistautua ystävän poismenoon,  mikään ei auta siihen suruun ja aiheettomaan syyllisyyden tunteeseen. Pahinta oli katsoa Saabraa sen tummiin silmiin ja ajatella "tämä on elämäsi viimeinen päivä". Ei ole päivää, etten ajattelisi Saabraa.

Viimeiset päivät olivat tunteiden ja järjen taistelua. Samalla kun tiesi että tämä Saabran parhaaksi, tunteet huusivat että älkää viekö tätä ystävää minulta.

Nyt Saabran tilalla on iso tyhjä aukko. Olen ollut 9-vuotias Saabran tullessa elämääni, joten tuntuu kuin se olisi aina ollut olemassa. Nyt lapsuuteni ystävä on kuitenkin poissa, ja minulle on jäänyt jäljelle muistot. Olen kasvanut hirveän paljon ihmisenä koirien, erityisesti juuri Saabran ansiosta.

Totesinkin äidilleni, että tuskin olisin sama ihminen ilman Saabraa. Saabra toi elämääni koiraharrastuksen ja nuorena syyn liikkua ja lenkkeillä. Saabra opetti minulle mitä on motivaatio ja miten koiraa tulee kohdella, miten opitaan asioita. Se opetti, ettei epäonnistumisella ole väliä ja kun paljon tekee töitä saa tuloksia aikaan. Se opetti, että itselle tärkeisiin asioihin pitää heittäytyä täysillä mukaan välittämättä siitä miltä se ulkopuolelle näyttäisi.

Saabra rakasti yli kaiken nopeita palloleikkejä, etsintätehtäviä, uusien temppujen oppimista ja suihkuavaa vettä, josta napata pisaroita kiinni. Se nautti kovaa juoksemisesta ja pitkistä metsälenkeistä. Talvi oli sen lempivuoden aika, sillä lumipallojen kiinniottaminen, lumityöt ja hangessa makoileminen kuuman turkin kanssa oli hauskaa. Se tykkäsi pomottaa Romppua ja leikkiä sen kanssa. Se oli uskomaton emo kissanpennuille. Se oli kärsivällinen, kun minä en vielä osannut. Se vihasi ruohonleikkuria ja pelkäsi kovia ääniä. Se oli äkäinen jos häntää harjasi tai iltaruoka oli myöhässä. Se oppi hyväksymään Fellan. Se toivoi aina lisää maharapsutuksia ja herkkupaloja. Se tiesi olevansa täydellinen juuri sellaisena kuin oli, hienona neitinä.

Lepää rauhassa kultaturkkini, myrskytuuleni, lapsuuteni koira, paras opettajani ja hyvä ystäväni. Nyt sinuun ei enää satu enää koskaan ja voit juosta pallojen perässä kuten nuorena teit - lailla tuulen. Kiitos kaikesta.

Riskinotto kannattaa - vai kannaattako?

Ystäväni haastoi minut pohtimaan vielä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin ohjaamistani.

Tästä kaikki alkoi. Romeo 2v. ja itse 15v.

1. Yleisimmät riskialttiit ohjausvalintani, joilloin koen oloni epävarmaksi?
     Minkälaisia virheitä teen näissä?

• Puolivalssi - En tahdo hahmottaa omaa ajoitustani tai mahdollisia paikkoja, joissa tätä voisi hyödyntää. Joudun jostain syystä keskittymään todella paljon. Ohjaus, joka on tarjonnut oivalluksia usein, mutta jota harvoin käytän kisoissa. Virheet tässä tulevat ehkä eniten siinä, että teen näitä väärässä paikassa tai myöhässä. Noilla lähtökohdilla kyllä harvoin mikään ohjaus onnistuu.

• Leijeröinti - Nössöilen liikaa. Epäilen usein liikaa koiran irtoavuutta ihan suotta. Virheet leijeröinnissä tulee ehkä juuri siinä, kun en panosta selkeään esteelle lähettämiseen, kun uskottelen itselleni hirveää kiirettä. Usein lähettäminen jää surullisesti roiskaisuksi.

• Vippaus - Ei tunnu yhtään omalta. Ikinä. En toisaalta ole koskaan oikein kokenut tarvetta tälle, joten treenaaminenkin on jäänyt vähemmälle. 

Agilityohjaaminen - arvottu lottorivi vai  kuukausisäästäminen? Kaikki tai ei mitään, vai tuttu ja turvallinen?
(c) iltasanomat.fi

2. Mihin taitoihin uskon? Enemmän kuin kolme asiaa!

• Hyvä perusohjaus, pienen joukon ohjauksia, joita osaan käyttää hyvin ja oikeissa paikoissa. Uskon, että hyvällä perustekemisellä saa enemmän aikaa, kuin tuhannella näperrysohjauksella. Tarkoitan tällä sitä, että ei ole järkeä opetella saksalaista ennen kuin osaa valssata. Ensin pitää opetella kävelemään ennen kuin voi juosta.

• Tietty silmä omalle koiralle - tieto siitä, mikä sille on haastavaa, millä tavalla se liikkuu tietynlaisissa kohdissa. Taito kuvitella oma koira juoksemassa, kun suunnittelee rataa.

• Tieto ja kokemus, tarkoitan tällä taitoa huomata oikeasti itselle vaikeat tai erityistä tarkkuutta vaativat kohdat.

•  Keskittyminen vain omaan rataan. En pidä mitään mahdottomana enkä pelkää epäonnistua. Uskon, että jokainen rata on mahdollista tehdä nollana, vaikka radalla kilpailemassa olisi omasta mielestä 59 muuta parempaa ohjaajaa mukana.

•  Oma fysiikka, uskallan väittää olevani keskivertoaksaajaa nopeampi sadan metrin sprintillä.

(c) rhapsodystrategies.com

3. Mihin taitoihin en usko, vaikka voisin?

• Omaan radanlukutaitoon, kykyyn nähdä asioita rataantutusmisessa ja tehdä omia valintoja.

• Riskialtteista ohjauksista selviäminen, omien valintojen loppuun ohjaaminen.

4. Minkälaisia virheitä siedän? Minkälaisista tilanteista pystyn jatkamaan rataa keskittymisen herpaantumatta virheen jälkeen?

• Kontaktivirheitä on ollut pakko oppia sietämään, enkä edes nykyään jaksa välittää niistä. Tiedän tehneeni niiden kouluttamisessa niin monta asiaa väärin, että vaatisi kuukausien projektin saada ne edes jonkinlaiseen malliin. Myönnän, ettei enää Rompun kohdalla ole motivaatiota aloittaa sitä urakkaa.

• Pystyn myös yleensä kohtalaisen hyvin jatkamaan huonon ohjausvalinnan, esimerkiksi venähtäneen käännöksen, tippuneen riman yms. jälkeen, jos vain olen jotenkin oikeassa paikassa. Mitä enemmän koira pääsee edelle, tai mitä useampi virhe tulee peräkkäin, sitä vaikeampi on rataa jatkaa normaalisti.

• Keppivirheen jälkeen on myös kohtalaisen helppo kerätä itsensä, kun koira ei ole voinut saada etumatkaa.

Kovempi, parempi

Romppu 8 vuotta 12.2.2016

Näin ystävänpäivänä on hyvä kirjoittaa taas parhaista kamuistaan. Romppu täytti tällä viikolla vuosia, sitä leimaa vahvasti onnellisuus noin pirteästä ja terveestä ukkokoirasta, samalla tieto elämän huikeasta vauhdista, rajallisuudesta. Tämä vuosi on viimeinen yhteinen kisavuosi Rompun kanssa agilityssä. Olen tehnyt päätöksen ettei Romppu 9 v. 15 kg pikkumaksi tule koskaan starttaamaan maksi3-luokassa.

Sen vuoksi huumorin nimessä kisaamme nämä rajalliset startit lähtölistoilla nimenä Alfa Romeo. Tässä pitää tietää lähipiirille tuttu läpänheitto Rompun viime aikojen edesottamuksista ja sille tyypillisestä kiltistä ja aavistuksen nössöstä luonteesta.

"Mä annan kaiken, kun enempää ei oo, tajuuksä kuka sun edessä seisoo, Alpha omega, Alpha Omega, kovempi, parempi, nopeempi, vahvempi --- Ennen kun läskileidi laulaa, vauhdin ei kuulu tippuu, raidaan kuin Rosberg ennen uran vikaa ruutulippuu." - Alpha Omega, Cheek

Tavoitteena itselleni on tälle vuodelle agilityn suhteen nauttia kisaamisesta, pitää hauskaa ja kehittyä ohjaajana. Haluan saavuttaa tietynlaista ratakestävyyttä, millä tarkoitan sitä että pystyisimme tekemään ehyitä ratoja, myös nollia, joilla en luovuta vaan pystyn puskemaan eteenpäin. Ehkä haen tällä tietynlaista kokonaisuuden hallintaa. Tämä vaatii ennen kaikkea oikeaa asennoitumista, mutta myös paljon ohjaamisen ajattelemista. En niinkään halua vaatia koiralta enempää, se tekee jo täysiä, vaan haluan vaatia itseltäni samaa.

Agirotu 2015, (c)Lotta Haituva

Huomaan itsessäni ohjaajana kaksi erityistä heikkoutta, joiden kehittämiseen tässä viittaan

1. Epävarmuus viedä riskialtis ohjausvalinta loppuun
2. Ohjauksen "levähtäminen", keskittymiskyvyn herpaantuminen virheen jälkeen

Haluankin sen vuoksi

1. Uskoa omiin taitoihin enemmän ja kokeilla rajoja
2. Oppia sietämään virheitä

Olen ajatellut tehdä tänä vuonna ratatreenejä ja kisata säännöllisesti. Alkuvuoden radat ovat olleet hyviä kokonaisuudeltaan, kaikki virheet tulleet kontakteilta ja keppiohjauksista, eli aika pienestä. Fiilispohjalta parempia kuin syksyn radat, joten tästä ei ole muuta suuntaa kuin eteenpäin.

Agility urheilua?

Viime aikoina mediassa on leikitelty ajatuksella ja herätelty toiveita siitä, että saisimme agilitystä urheilulajin. Olen seurannut jonkin verran vierestä keskustelua, ja se sopii mielestäni siihen kehitykseen, mikä lajissa on tapahtunut viime vuosina. Kehitys on hyvästä, ja pahinta on pysyä paikoillaan. Itse olen lajia harrastanut vuodesta 2007, eli noin yhdeksän vuoden ajan, joten uskon seuranneeni lajia tarpeeksi kauan arvioidakseni sen kehitystä.

Kisaamisesta ja treenaamisesta on tullut tavoitteellisempaa, korkealle tähtäävämpää. Siitä kertovat mielestäni paitsi ilmapiiri isoissa kisoissa, mutta sekä yhä yleisemmiksi käyvät valmennukset, seminaarit ja fysiikkavalmennukset.

Ohjaajat, ainakin suurin osa, ovat havahtuneet siihen, että hyvä ohjaaminen vaatii muutakin kuin hyvän koiran. Omasta kunnosta pidetään parempaa huolta, ja se on mielestäni hienoa, jos agility saa ihmisen muuttamaan elämäänsä parempaan. Harva tajuaa, että agilityssä kysytään paljon koordinaatiokykyä, tasapainoa ja  räjähtävää voimaa, muultakin kuin koiralta.

Koirista pidetään parempaa huolta. Lihashuollon merkitys on korostunut vaatetuksen, hieronnan ja fysioterapian muodossa, kalustosta pidetään huolta paremmilla pohjilla halleissa ja turvallisilla esteillä. Ei enää talvella ulkotreenejä liukkailla esteillä, heikossa valaistuksessa, kehnosti lämmitellyllä koiralla. Lisäksi ihmiset työllistyvät harrastuksellansa. On aivan upeaa, jos ihmiset pystyvät hankkimaan elantonsa työllä, josta pitävät ja luoda uusia työ,-liikunta,-ja harrastuspaikkoja.

Kaiken saavutetun jälkeen, mielestäni laji ansaitsisi leimansa ja kuulua muidenkin urheilulajien joukkoon shakin ja tikanheiton kanssa. Se taas antaisi pohjaa entistä enemmän jatkuvalle kehitykselle.

Pelkään, että jatkuva entistä tavoitteellisempi, huipulle tähtäämistä ihaileva ilmapiiri, kääntyy lajia vastaan. Tässä pitää täsmentää, että realististen tavoitteiden asettaminen on tervettä ja olennainen pohja treenaamiselle, jos halutaan kehittyä. Mutta koira tiedä vaikka se olisi maailman paras, se ei ymmärrä tavoitteiden saavuttamista. Yhteisestä harrastuksesta nauttiminen koira kuuluisi olla tärkein syy tehdä agilityä. Huipulle tähtääminen, yhteishengellisyys harrastajien kesken ja koirien edun ajatteleminen eivät sulje toisiaan pois, mutta aiheuttavat tiettyjä riskejä, jotka pitää mielestäni ottaa huomioon siinä, miten viemme lajia eteenpäin.

Pelkään liian varhain treenattuja rikkinäisiä nuoria koiria.
Pelkään kodinvaihtajien yleistyvän agilityharrastajien keskuudesta.
Pelkään seurojen yhteishengen kärsivän.
Pelkään kisapaikkojen jakautumista kuppikuntiin.
Pelkään tavallisten harrastelija-ihmisten katoa.
Pelkään, että uusien harrastajien on entistä vaikeampi päästä mukaan.

Meidän pitäisi säilyttää agilityssä koira-näkökulma urheilustatuksen rinnalla. Se ei ole väline, kuin juoksukengät jotka kestävät hieman pidempään pitämällä niistä huolta, mutta jotka voi heittää pois, kun tulee tarve paremmille.

Siksi haastaisin kaikki harrastajat pitämään arvokkaasti koiran elämän tien päähän myös ne nivelrikkoiset ja vähäisemmällä vauhdilla varustetut ystävämme. Haastan kaikki pitämään yllä harrastajien välistä yhteishenkeä kisapaikoilla ja valmennustapahtumissa. Haastan kaikki nauttimaan yhteisestä ajasta koiransa kanssa. Haastan kutsumaan tätä koiraurheiluksi.

Koira on se mikä saanut meidät alunperin yhteen.

Yksi askel, toinen askel

Olen viime aikoina tykännyt pohtia itseäni agilityohjaajana. Suurin syy tähän on varmaan se että näin tauolta palanneena on helppo analysoida, kun eräänlainen tuntuma omaan ohjaamiseen on ollut kadoksissa.

1. Älä huido
   Ohjaamiseni on vienyt enemmän energiaa, kun olen myös käsin huitonut minne sattuu.
   Selkeämpää myös Rompulle, kun keskityn pitämään käden paikoillaan.
   
2. Keskity
   Jos olin aikaisemmin uskonut vielä siihen, että joskus luonnollinen ohjaaminen tulee siitä, kun ei mieti liikoja, niin enää en ole sitä mieltä. Mitä enemmän ajattelen, sitä helpompi keskittyä, sitä parempia ratoja.
   
3. Jarruta enemmän
   Eräs viisas sanoi minulle: "Agility on enemmän jarruttamista kuin juoksemista"
   Silloin ehkä tajusin sen, ettei juokseminen ikinä paikkaa pitkissä kaarteissa menetettyä aikaa.
   
4. Usko enemmän
   Onnistuin ensimmäistä kertaa urani aikana kisoissa jatkamaan radan täydellä keskittymisellä loppuun asti virheestä huolimatta. Rompun kontakti A-esteellä on parantunut huomattavasti pienen juoksaritreenin tuloksena, minkä olen aikaisemmin uskonut olevan mahdotonta.

Koska pystyy

Joitakin aikoja sitten, muutama hetki takaperin tajusin, että miksi en kisaisi Rompun kanssa agilityssä nyt niin paljon kuin kerkeän. Se on hyvässä kunnossa, se osaa paljon - ja me ollaan hyvä tiimi.

Olin pitkään ajatellut ettei kisaamisessa Rompun kanssa oikein ole järkeä. Sillähän on jo ikää, se on pieni ja minä sählä ohjaajaksi.

Mutta eihän siitä voi kun kehittyä. Enemmän rutiinia, enemmän ohjausta, ja mikä tärkeintä, enemmän yhdessäoloa. Onhan se vaan paras koira.

Romppu, Momo ja Kani Kotkassa

Viime viikonloppuna reissasimme Emman kanssa Kotkaan näissä merkeissä. Kaksi hylkäystä, molemmat asioista mitä en ollut osannut ennakoida. "Missä olet radanlukutaitoni?!!"

Tänään Haamukisoissa Ojangossa. Molemmat tuloksia, hieman yliajalla. Mut me rokattiin yhdessä. Ja olin aivan tyytyväinen ratoihin. Se on kai sitä hauskaa kisaamista.