Intti kutsuu!

Maanantaina se alkaa. Fiilikset ovat laidasta laitaan. Olen innostunut ja kauhuissani. Olen jännittynyt ja jännittynyt. Olen varma, että kunto pettää - ja samaan aikaan olen varma ettei minulla tule olemaan hätäpäivää kunnon puolesta.

En todellakaan tiedä mitä odottaa. Vain vähäistä nukkumista ja suurta määrää liikuntaa ja sääntöjä. Tietenkin olen viimeisen parin kuukauden ajan kuullut laittoman paljon inttimuisteluita miespuolisilta henkilöiltä. Ikävä tulee monia asioita. Kuten omia koiria, ystäviä ja perhettä. Varmaan myös omaa rauhaa, omia aikatauluja ja pitkään nukkumista aamuisin.

Ennakkoluuloja olen kohdannut. Jonkin verran negatiivista asennetta ja epäilyjä jakorasiaksi päätymisestä. Mutta vielä enemmän olen saanut kohdata kannustusta, uskomista ja positiivisia kommentteja. Se tuntuu enemmän kuin hyvältä.

En ole yhtään varma olenko osannut valmistautua oikein. En ole edelleenkään lukenut alokasliitettä enkä opasta palvelukseen astuvalle. Olen vain lenkkeillyt ja nostanut punttia ja tehnyt enemmän punnerruksia kuin koko elämäni aikana yhteensä.

Lähden Niinisaloon, tykistöprikaatiin. En ole varma olenko maininnut sen aikaisemmissa postauksissa, kun en jaksa sitä tarkistaa.  

Parasta Niinisalossa on se, että siellä on sotakoiria.

Kuva: Puolustusvoimat

Kuva: Kennelliitto

Mielestäni parasta, mitä siellä voi tapahtua, on se, että pääsen sotakoiranohjaajakoulutukseen. Tosin lähtisin silti inttiin, vaikkei siellä olisi koskaan sotakoiraa nähtykään.
Paras juttu inttiin lähtemisessä on varmaan se, että siellä pääsee tekemään asioita, mitä ei koskaan tulisi muuten koettua. Tässä vastaus niille lukuisille - enimmäkseen miespuolisille henkilöille - kysymykseen miksi lähden inttiin. Lisäksi en saanut opiskelupaikkaa, joten mielestäni välivuoden viettäminen metsissä juosten kuulostaa paljon paremmalta kuin kaupan kassalla istuen. Intistä palatessa olen taatusti rikkaampi kuin kaupan kassalta lähtiessäni olisin koskaan tullut olemaan.