Hyvää matkaa, ystävä

Saabra 27.7.2004-3.3.2016

Saabra nukkui ajasta iäisyyteen 3.3. rakkaidensa rapsutusten saattelemana. Vanhan rouvan nivelrikko oli edennyt siihen pisteeseen, että teimme vaikean päätöksen ja totesimme, ettei enää ole koiranarvoista elämää. Jos ei pysty leikkimään, liikkumaan kivuitta ja tekemään koiran touhuja, ei päivien lukumäärällä ole väliä. Tuona päivänä kun tulin kotiin, Saabra ei ensimmäistä kertaa jaksanut nousta tervehtimään. Oli tullut aika viimeisen palveluksen.

Nivelrikko eteni loppuajasta todella nopeaa vauhtia. Vielä elokuussa kuljimme yli viiden kilometrin lenkkejä yhdessä muiden koirien kanssa. Olen kiitollinen, että Saabra pysyi niin hyvässä kunnossa niin vanhaksi ja, että saimme pitää hänet luonamme näin pitkään. Jälkeenpäin ajateltuna Saabra sai pitkän hyvän elämän.

Kaikesta huolimatta tunteiden ristiriita on hillitön. Vaikka vanhemman koiran elämän rajallisuuden kuinka hyvin tiedostaisi ja yrittäisi valmistautua ystävän poismenoon,  mikään ei auta siihen suruun ja aiheettomaan syyllisyyden tunteeseen. Pahinta oli katsoa Saabraa sen tummiin silmiin ja ajatella "tämä on elämäsi viimeinen päivä". Ei ole päivää, etten ajattelisi Saabraa.

Viimeiset päivät olivat tunteiden ja järjen taistelua. Samalla kun tiesi että tämä Saabran parhaaksi, tunteet huusivat että älkää viekö tätä ystävää minulta.

Nyt Saabran tilalla on iso tyhjä aukko. Olen ollut 9-vuotias Saabran tullessa elämääni, joten tuntuu kuin se olisi aina ollut olemassa. Nyt lapsuuteni ystävä on kuitenkin poissa, ja minulle on jäänyt jäljelle muistot. Olen kasvanut hirveän paljon ihmisenä koirien, erityisesti juuri Saabran ansiosta.

Totesinkin äidilleni, että tuskin olisin sama ihminen ilman Saabraa. Saabra toi elämääni koiraharrastuksen ja nuorena syyn liikkua ja lenkkeillä. Saabra opetti minulle mitä on motivaatio ja miten koiraa tulee kohdella, miten opitaan asioita. Se opetti, ettei epäonnistumisella ole väliä ja kun paljon tekee töitä saa tuloksia aikaan. Se opetti, että itselle tärkeisiin asioihin pitää heittäytyä täysillä mukaan välittämättä siitä miltä se ulkopuolelle näyttäisi.

Saabra rakasti yli kaiken nopeita palloleikkejä, etsintätehtäviä, uusien temppujen oppimista ja suihkuavaa vettä, josta napata pisaroita kiinni. Se nautti kovaa juoksemisesta ja pitkistä metsälenkeistä. Talvi oli sen lempivuoden aika, sillä lumipallojen kiinniottaminen, lumityöt ja hangessa makoileminen kuuman turkin kanssa oli hauskaa. Se tykkäsi pomottaa Romppua ja leikkiä sen kanssa. Se oli uskomaton emo kissanpennuille. Se oli kärsivällinen, kun minä en vielä osannut. Se vihasi ruohonleikkuria ja pelkäsi kovia ääniä. Se oli äkäinen jos häntää harjasi tai iltaruoka oli myöhässä. Se oppi hyväksymään Fellan. Se toivoi aina lisää maharapsutuksia ja herkkupaloja. Se tiesi olevansa täydellinen juuri sellaisena kuin oli, hienona neitinä.

Lepää rauhassa kultaturkkini, myrskytuuleni, lapsuuteni koira, paras opettajani ja hyvä ystäväni. Nyt sinuun ei enää satu enää koskaan ja voit juosta pallojen perässä kuten nuorena teit - lailla tuulen. Kiitos kaikesta.

Riskinotto kannattaa - vai kannaattako?

Ystäväni haastoi minut pohtimaan vielä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin ohjaamistani.

Tästä kaikki alkoi. Romeo 2v. ja itse 15v.

1. Yleisimmät riskialttiit ohjausvalintani, joilloin koen oloni epävarmaksi?
     Minkälaisia virheitä teen näissä?

• Puolivalssi - En tahdo hahmottaa omaa ajoitustani tai mahdollisia paikkoja, joissa tätä voisi hyödyntää. Joudun jostain syystä keskittymään todella paljon. Ohjaus, joka on tarjonnut oivalluksia usein, mutta jota harvoin käytän kisoissa. Virheet tässä tulevat ehkä eniten siinä, että teen näitä väärässä paikassa tai myöhässä. Noilla lähtökohdilla kyllä harvoin mikään ohjaus onnistuu.

• Leijeröinti - Nössöilen liikaa. Epäilen usein liikaa koiran irtoavuutta ihan suotta. Virheet leijeröinnissä tulee ehkä juuri siinä, kun en panosta selkeään esteelle lähettämiseen, kun uskottelen itselleni hirveää kiirettä. Usein lähettäminen jää surullisesti roiskaisuksi.

• Vippaus - Ei tunnu yhtään omalta. Ikinä. En toisaalta ole koskaan oikein kokenut tarvetta tälle, joten treenaaminenkin on jäänyt vähemmälle. 

Agilityohjaaminen - arvottu lottorivi vai  kuukausisäästäminen? Kaikki tai ei mitään, vai tuttu ja turvallinen?
(c) iltasanomat.fi

2. Mihin taitoihin uskon? Enemmän kuin kolme asiaa!

• Hyvä perusohjaus, pienen joukon ohjauksia, joita osaan käyttää hyvin ja oikeissa paikoissa. Uskon, että hyvällä perustekemisellä saa enemmän aikaa, kuin tuhannella näperrysohjauksella. Tarkoitan tällä sitä, että ei ole järkeä opetella saksalaista ennen kuin osaa valssata. Ensin pitää opetella kävelemään ennen kuin voi juosta.

• Tietty silmä omalle koiralle - tieto siitä, mikä sille on haastavaa, millä tavalla se liikkuu tietynlaisissa kohdissa. Taito kuvitella oma koira juoksemassa, kun suunnittelee rataa.

• Tieto ja kokemus, tarkoitan tällä taitoa huomata oikeasti itselle vaikeat tai erityistä tarkkuutta vaativat kohdat.

•  Keskittyminen vain omaan rataan. En pidä mitään mahdottomana enkä pelkää epäonnistua. Uskon, että jokainen rata on mahdollista tehdä nollana, vaikka radalla kilpailemassa olisi omasta mielestä 59 muuta parempaa ohjaajaa mukana.

•  Oma fysiikka, uskallan väittää olevani keskivertoaksaajaa nopeampi sadan metrin sprintillä.

(c) rhapsodystrategies.com

3. Mihin taitoihin en usko, vaikka voisin?

• Omaan radanlukutaitoon, kykyyn nähdä asioita rataantutusmisessa ja tehdä omia valintoja.

• Riskialtteista ohjauksista selviäminen, omien valintojen loppuun ohjaaminen.

4. Minkälaisia virheitä siedän? Minkälaisista tilanteista pystyn jatkamaan rataa keskittymisen herpaantumatta virheen jälkeen?

• Kontaktivirheitä on ollut pakko oppia sietämään, enkä edes nykyään jaksa välittää niistä. Tiedän tehneeni niiden kouluttamisessa niin monta asiaa väärin, että vaatisi kuukausien projektin saada ne edes jonkinlaiseen malliin. Myönnän, ettei enää Rompun kohdalla ole motivaatiota aloittaa sitä urakkaa.

• Pystyn myös yleensä kohtalaisen hyvin jatkamaan huonon ohjausvalinnan, esimerkiksi venähtäneen käännöksen, tippuneen riman yms. jälkeen, jos vain olen jotenkin oikeassa paikassa. Mitä enemmän koira pääsee edelle, tai mitä useampi virhe tulee peräkkäin, sitä vaikeampi on rataa jatkaa normaalisti.

• Keppivirheen jälkeen on myös kohtalaisen helppo kerätä itsensä, kun koira ei ole voinut saada etumatkaa.

Kovempi, parempi

Romppu 8 vuotta 12.2.2016

Näin ystävänpäivänä on hyvä kirjoittaa taas parhaista kamuistaan. Romppu täytti tällä viikolla vuosia, sitä leimaa vahvasti onnellisuus noin pirteästä ja terveestä ukkokoirasta, samalla tieto elämän huikeasta vauhdista, rajallisuudesta. Tämä vuosi on viimeinen yhteinen kisavuosi Rompun kanssa agilityssä. Olen tehnyt päätöksen ettei Romppu 9 v. 15 kg pikkumaksi tule koskaan starttaamaan maksi3-luokassa.

Sen vuoksi huumorin nimessä kisaamme nämä rajalliset startit lähtölistoilla nimenä Alfa Romeo. Tässä pitää tietää lähipiirille tuttu läpänheitto Rompun viime aikojen edesottamuksista ja sille tyypillisestä kiltistä ja aavistuksen nössöstä luonteesta.

"Mä annan kaiken, kun enempää ei oo, tajuuksä kuka sun edessä seisoo, Alpha omega, Alpha Omega, kovempi, parempi, nopeempi, vahvempi --- Ennen kun läskileidi laulaa, vauhdin ei kuulu tippuu, raidaan kuin Rosberg ennen uran vikaa ruutulippuu." - Alpha Omega, Cheek

Tavoitteena itselleni on tälle vuodelle agilityn suhteen nauttia kisaamisesta, pitää hauskaa ja kehittyä ohjaajana. Haluan saavuttaa tietynlaista ratakestävyyttä, millä tarkoitan sitä että pystyisimme tekemään ehyitä ratoja, myös nollia, joilla en luovuta vaan pystyn puskemaan eteenpäin. Ehkä haen tällä tietynlaista kokonaisuuden hallintaa. Tämä vaatii ennen kaikkea oikeaa asennoitumista, mutta myös paljon ohjaamisen ajattelemista. En niinkään halua vaatia koiralta enempää, se tekee jo täysiä, vaan haluan vaatia itseltäni samaa.

Agirotu 2015, (c)Lotta Haituva

Huomaan itsessäni ohjaajana kaksi erityistä heikkoutta, joiden kehittämiseen tässä viittaan

1. Epävarmuus viedä riskialtis ohjausvalinta loppuun
2. Ohjauksen "levähtäminen", keskittymiskyvyn herpaantuminen virheen jälkeen

Haluankin sen vuoksi

1. Uskoa omiin taitoihin enemmän ja kokeilla rajoja
2. Oppia sietämään virheitä

Olen ajatellut tehdä tänä vuonna ratatreenejä ja kisata säännöllisesti. Alkuvuoden radat ovat olleet hyviä kokonaisuudeltaan, kaikki virheet tulleet kontakteilta ja keppiohjauksista, eli aika pienestä. Fiilispohjalta parempia kuin syksyn radat, joten tästä ei ole muuta suuntaa kuin eteenpäin.

Agility urheilua?

Viime aikoina mediassa on leikitelty ajatuksella ja herätelty toiveita siitä, että saisimme agilitystä urheilulajin. Olen seurannut jonkin verran vierestä keskustelua, ja se sopii mielestäni siihen kehitykseen, mikä lajissa on tapahtunut viime vuosina. Kehitys on hyvästä, ja pahinta on pysyä paikoillaan. Itse olen lajia harrastanut vuodesta 2007, eli noin yhdeksän vuoden ajan, joten uskon seuranneeni lajia tarpeeksi kauan arvioidakseni sen kehitystä.

Kisaamisesta ja treenaamisesta on tullut tavoitteellisempaa, korkealle tähtäävämpää. Siitä kertovat mielestäni paitsi ilmapiiri isoissa kisoissa, mutta sekä yhä yleisemmiksi käyvät valmennukset, seminaarit ja fysiikkavalmennukset.

Ohjaajat, ainakin suurin osa, ovat havahtuneet siihen, että hyvä ohjaaminen vaatii muutakin kuin hyvän koiran. Omasta kunnosta pidetään parempaa huolta, ja se on mielestäni hienoa, jos agility saa ihmisen muuttamaan elämäänsä parempaan. Harva tajuaa, että agilityssä kysytään paljon koordinaatiokykyä, tasapainoa ja  räjähtävää voimaa, muultakin kuin koiralta.

Koirista pidetään parempaa huolta. Lihashuollon merkitys on korostunut vaatetuksen, hieronnan ja fysioterapian muodossa, kalustosta pidetään huolta paremmilla pohjilla halleissa ja turvallisilla esteillä. Ei enää talvella ulkotreenejä liukkailla esteillä, heikossa valaistuksessa, kehnosti lämmitellyllä koiralla. Lisäksi ihmiset työllistyvät harrastuksellansa. On aivan upeaa, jos ihmiset pystyvät hankkimaan elantonsa työllä, josta pitävät ja luoda uusia työ,-liikunta,-ja harrastuspaikkoja.

Kaiken saavutetun jälkeen, mielestäni laji ansaitsisi leimansa ja kuulua muidenkin urheilulajien joukkoon shakin ja tikanheiton kanssa. Se taas antaisi pohjaa entistä enemmän jatkuvalle kehitykselle.

Pelkään, että jatkuva entistä tavoitteellisempi, huipulle tähtäämistä ihaileva ilmapiiri, kääntyy lajia vastaan. Tässä pitää täsmentää, että realististen tavoitteiden asettaminen on tervettä ja olennainen pohja treenaamiselle, jos halutaan kehittyä. Mutta koira tiedä vaikka se olisi maailman paras, se ei ymmärrä tavoitteiden saavuttamista. Yhteisestä harrastuksesta nauttiminen koira kuuluisi olla tärkein syy tehdä agilityä. Huipulle tähtääminen, yhteishengellisyys harrastajien kesken ja koirien edun ajatteleminen eivät sulje toisiaan pois, mutta aiheuttavat tiettyjä riskejä, jotka pitää mielestäni ottaa huomioon siinä, miten viemme lajia eteenpäin.

Pelkään liian varhain treenattuja rikkinäisiä nuoria koiria.
Pelkään kodinvaihtajien yleistyvän agilityharrastajien keskuudesta.
Pelkään seurojen yhteishengen kärsivän.
Pelkään kisapaikkojen jakautumista kuppikuntiin.
Pelkään tavallisten harrastelija-ihmisten katoa.
Pelkään, että uusien harrastajien on entistä vaikeampi päästä mukaan.

Meidän pitäisi säilyttää agilityssä koira-näkökulma urheilustatuksen rinnalla. Se ei ole väline, kuin juoksukengät jotka kestävät hieman pidempään pitämällä niistä huolta, mutta jotka voi heittää pois, kun tulee tarve paremmille.

Siksi haastaisin kaikki harrastajat pitämään arvokkaasti koiran elämän tien päähän myös ne nivelrikkoiset ja vähäisemmällä vauhdilla varustetut ystävämme. Haastan kaikki pitämään yllä harrastajien välistä yhteishenkeä kisapaikoilla ja valmennustapahtumissa. Haastan kaikki nauttimaan yhteisestä ajasta koiransa kanssa. Haastan kutsumaan tätä koiraurheiluksi.

Koira on se mikä saanut meidät alunperin yhteen.

Yksi askel, toinen askel

Olen viime aikoina tykännyt pohtia itseäni agilityohjaajana. Suurin syy tähän on varmaan se että näin tauolta palanneena on helppo analysoida, kun eräänlainen tuntuma omaan ohjaamiseen on ollut kadoksissa.

1. Älä huido
   Ohjaamiseni on vienyt enemmän energiaa, kun olen myös käsin huitonut minne sattuu.
   Selkeämpää myös Rompulle, kun keskityn pitämään käden paikoillaan.
   
2. Keskity
   Jos olin aikaisemmin uskonut vielä siihen, että joskus luonnollinen ohjaaminen tulee siitä, kun ei mieti liikoja, niin enää en ole sitä mieltä. Mitä enemmän ajattelen, sitä helpompi keskittyä, sitä parempia ratoja.
   
3. Jarruta enemmän
   Eräs viisas sanoi minulle: "Agility on enemmän jarruttamista kuin juoksemista"
   Silloin ehkä tajusin sen, ettei juokseminen ikinä paikkaa pitkissä kaarteissa menetettyä aikaa.
   
4. Usko enemmän
   Onnistuin ensimmäistä kertaa urani aikana kisoissa jatkamaan radan täydellä keskittymisellä loppuun asti virheestä huolimatta. Rompun kontakti A-esteellä on parantunut huomattavasti pienen juoksaritreenin tuloksena, minkä olen aikaisemmin uskonut olevan mahdotonta.

Koska pystyy

Joitakin aikoja sitten, muutama hetki takaperin tajusin, että miksi en kisaisi Rompun kanssa agilityssä nyt niin paljon kuin kerkeän. Se on hyvässä kunnossa, se osaa paljon - ja me ollaan hyvä tiimi.

Olin pitkään ajatellut ettei kisaamisessa Rompun kanssa oikein ole järkeä. Sillähän on jo ikää, se on pieni ja minä sählä ohjaajaksi.

Mutta eihän siitä voi kun kehittyä. Enemmän rutiinia, enemmän ohjausta, ja mikä tärkeintä, enemmän yhdessäoloa. Onhan se vaan paras koira.

Romppu, Momo ja Kani Kotkassa

Viime viikonloppuna reissasimme Emman kanssa Kotkaan näissä merkeissä. Kaksi hylkäystä, molemmat asioista mitä en ollut osannut ennakoida. "Missä olet radanlukutaitoni?!!"

Tänään Haamukisoissa Ojangossa. Molemmat tuloksia, hieman yliajalla. Mut me rokattiin yhdessä. Ja olin aivan tyytyväinen ratoihin. Se on kai sitä hauskaa kisaamista.

Muistelen sua vielä, kesä

Se mitä kaikki aina odottavat, mistä nauttivat ja katkeroituvat kun se aikanaan loppuu.

Oliko se kuumaa? No ainakin yhtenä viikonloppuna.
Agirotuviikonloppuna korkkasimme kolmoset lauantaina hyvällä fiiliksellä ja kisasimme Shetlannin Säheltäjät -paidat päällä sunnuntaina.

Paraneeko vaihtamalla? Uusi seuramme I-HAH näyttää sen varmaan jossain vaiheessa. Oli yllättävän haastavaa päästä kokeneenakin harrastajana täällä treenaamaan. I-HAHin jäseneksi pääsy kesti neljä kuukautta, ja esimerkiksi HAU vastasi esimerkiksi ettei heille mahdu ollenkaan mukaan.

Mietin aina missä sen teen. Kesä Helsingissä. Vesisadetta, urheilua, töitä. Ei hirveästi tullut treenailtua, esimerkiksi sitä kirottua tunnaria.

Vanha suola janottaa. Nupun kesäleiri. Ihan paras viikonloppu kesälomasta. Ihanat ihmiset, parhaat koirat ja kaunis kesä. Pelkkää treeniä ja yhdessäoloa. Vepeä, dopoa, hakua, tokoa ja agilityä. Fellan kanssa vepeä ja hakua, Rompun kanssa loput. Viikonloppu, jota varmasti muistelen vielä talvella.

Mikään ei ole ikuista. Normaalien rokotusten yhteydessä Rompulta huomattiin sivuääni vasemmalta puolelta sydämestä. Mitään syytä ei ole epäillä sydänvikaa, ilmeisesti vain vanhuuden merkki, mutta salaa olen huolissani.

Loma tyttöjen kanssa landella. Rakkaat Fella ja Saabra. Fella asui luonani viikon, ja likka näytti, että osaa myös käyttäytyä kaupungissa, ei ollut hisseistä yms. milläsäkään. Saabra vanhenee ajoittain hurjaa vauhtia, mutta toistaiseksi aika hyvässä kunnossa ja edelleen hyvin leikkisä.

Syksyn fiilikset. Opiskelut ovat alkaneet. Lehdet kellastuvat, yöt kylmenevät ja yritän miettiä minkälaista seuraavat neljä vuotta ovat täällä kaupungin sykkeessä.

Vappuhommia

Vappu, pitkä viikonloppu, tuli, meni.

Rompun kanssa jatkettu tokohommia:

• Kaukkarit toimivat paremmin sisällä ruokakupin kanssa kuin ulkona tarketilla.
  *yllättyneet käsi ylös*
• Taaksepäin seuraaminen edistyy hiljalleen, aloitettu treenaamaan seinän vieressä.
• Metallinoudosta tulossa hyvää vauhtia mun henk. koht. inhokkiliike
• Tunnari ja ohjattu nouto edelleen nevahööd -käsitteitä

 Tänään olin koko köörin, Rompun, Saabran ja Fellan kanssa ulkokentällä tokoilemassa.

Pakko hehkuttaa, et kyllä on joskus tullut tehtyä hyvää duunia noiden likkojenkin kanssa. Ihan upea vire ja motivaatio molemmilla todella pitkän tauon jälkeen, ihmeesti muistivat kaikenlaista! Fellan kanssa teimme kaikki jäävät, kaukkarit ja luoksetulon läpijuoksulla lopuksi. Jäävistä vain istuminen hieman hakusessa, muuten kivaa tekemistä. Saabralle opetin uutta temppua, "alle" (tulee jalkojen väliin istumaan), ja on se aikamoinen teräsmummo. Kohta 11v mittarissa ja uuden tempun oppimiseen kului aikaan noin 5 minuuttia.

Kyllä nuo koiratkin on kuin viini, paranee vain vanhetessaan.

RRuutuun. RRuotuun.

Saimme vihdoin aikaiseksi aloittaa projekti "voittajaluokan liikkeet kuosiin" .
Suurimmat kehityskohdat löytyvät taaksepäin seuraamisesta, ruudusta, ohjatusta noudosta, tunnarista ja hyppynoudosta.

Tunnari ja ohjattu nouto on aivan vailla pohjaa, niitä ei siis olla vielä koskaan treenattu, ja niitä ajattelin alkaa pikkuhiljaa kasailemaan aluksi sisätiloissa pieninä paloina.

Tänään treenasimme ruutua, noutoa metallisella kapulalla ja luoksetulon pysäytystä. Ruutu oli kohtuullisen positiivinen yllätys. Romppu muisti yllättävän paljon, ja vaikka työtä on vielä ihan liikaa, oon aika toiveikas. Treeniä vaan niin hyvä siitä tulee. Ensin oikea paikka, ja sen jälkeen vauhti ja välimatka.

Nouto sai aikaan pientä stressiä. Luovutus on vain aivan jotain kuraa. Romppu ei malta pitää kapulaa, jotta sen voisi luovuttaa, ja lannistuu hyvin pian treeniin, jos ei saa palkkaa. En siis oikeen saa kunnollisia tilaisuuksia palkata pitämisestä. Muutoin noutaminen on aika innokasta ja kivaa katseltavaa.

Luoksetulon pysäytys oli hieno, sitä ei saa alkaa pilaamaan treenaamisella, jos se vuoden treenitauonkin jälkeen näytti koevalmiilta.

Tästä on hyvä jatkaa.

Herätys sisäinen aksaajani

Niinhän siinä käy, että kun asuu aktiivisen agilityharrastajan kanssa kimpassa, ei voi välttyä tietyiltä sivuvaikutuksilta.

Niitä ovat mm.

1. Huomaamattasi olet hankkinut lisenssin tälle vuodelle.
2. Vertailet halleja ja kenttiä, mitä voi vuokrata treenimielessä.
3. Vahingossa olet lupautunut ottamaan tavoitteeksi ensi vuoden SM-kisat.
4. Sinut saa helposti yllytettyä treenaamaan Agility Akatemialle irtotunnille kouluttajalle, josta et ole koskaan kuullutkaan.
5. Lähetät jäsenhakemuksen paikalliseen agilityseuraan.

Toisaalta nuo ovat aivan positiivisia vaikutuksia yhdessä asumisesta, joten ei voi olla kuin tyytyväinen. Ja innoissaan. Pieni agilityhullu on heräämässä jälleen sisälläni.

Tokoa ei olla juurikaan tehty, aloitettu fiilistelemään jo tosin kaukkareita, metallinoutoa ja seuraamista. Hiljalleen hyvä tulee, tosin tokon suhteen olisi ihanaa päästä kunnon ohjattuihin treeneihin, pääsisi jotenkin kiinni uusiin sääntöihin ja pahimpiin treenikohteisiin.

Lisäksi pentukuumekin nostaa jälleen päätään. Haaveissa josko syksyllä saisi Rompulle kaveriksi kelpien pikkuveljeksi kasvamaan ja seuraamaan sen tassunjälkiä.