Intti kutsuu!

Maanantaina se alkaa. Fiilikset ovat laidasta laitaan. Olen innostunut ja kauhuissani. Olen jännittynyt ja jännittynyt. Olen varma, että kunto pettää - ja samaan aikaan olen varma ettei minulla tule olemaan hätäpäivää kunnon puolesta.

En todellakaan tiedä mitä odottaa. Vain vähäistä nukkumista ja suurta määrää liikuntaa ja sääntöjä. Tietenkin olen viimeisen parin kuukauden ajan kuullut laittoman paljon inttimuisteluita miespuolisilta henkilöiltä. Ikävä tulee monia asioita. Kuten omia koiria, ystäviä ja perhettä. Varmaan myös omaa rauhaa, omia aikatauluja ja pitkään nukkumista aamuisin.

Ennakkoluuloja olen kohdannut. Jonkin verran negatiivista asennetta ja epäilyjä jakorasiaksi päätymisestä. Mutta vielä enemmän olen saanut kohdata kannustusta, uskomista ja positiivisia kommentteja. Se tuntuu enemmän kuin hyvältä.

En ole yhtään varma olenko osannut valmistautua oikein. En ole edelleenkään lukenut alokasliitettä enkä opasta palvelukseen astuvalle. Olen vain lenkkeillyt ja nostanut punttia ja tehnyt enemmän punnerruksia kuin koko elämäni aikana yhteensä.

Lähden Niinisaloon, tykistöprikaatiin. En ole varma olenko maininnut sen aikaisemmissa postauksissa, kun en jaksa sitä tarkistaa.  

Parasta Niinisalossa on se, että siellä on sotakoiria.

Kuva: Puolustusvoimat

Kuva: Kennelliitto

Mielestäni parasta, mitä siellä voi tapahtua, on se, että pääsen sotakoiranohjaajakoulutukseen. Tosin lähtisin silti inttiin, vaikkei siellä olisi koskaan sotakoiraa nähtykään.
Paras juttu inttiin lähtemisessä on varmaan se, että siellä pääsee tekemään asioita, mitä ei koskaan tulisi muuten koettua. Tässä vastaus niille lukuisille - enimmäkseen miespuolisille henkilöille - kysymykseen miksi lähden inttiin. Lisäksi en saanut opiskelupaikkaa, joten mielestäni välivuoden viettäminen metsissä juosten kuulostaa paljon paremmalta kuin kaupan kassalla istuen. Intistä palatessa olen taatusti rikkaampi kuin kaupan kassalta lähtiessäni olisin koskaan tullut olemaan.

Kaikki keskeytyy, harrastus pysähtyy

Kerron teille tarinan meidän viime viikkoisesta tokokokeesta Fellan kanssa. Todellisuudessa siitä ei ole kyllä yhtään fiilistä kertoa, sillä sen pelkkä muisteleminenkin tuo karvaan maun suuhun. Kerkesimme tehdä kisapaikalla kaksi liikettä, paikalla makuun ja noudon (tuomari sekoitti liikkeiden suoritusjärjestyksen). Sen jälkeen totesin itse liikkurille, että eiköhän tämä koe ollut tässä.

Tokokoepäivän alkukaan ei ollut hyvä: hirveä aamu, johon sisältyi mm. kiirettä, paniikkia, ja riskialtis tilanne vieraan irtokoiran kanssa aamulenkillä, joka meinasi kärjistyä Fellan ja irtokoiran tappeluun lähes meidän takapihalla. Ainoa positiivinen asia oli se, että nyt tiedän Fellan puolustavan mua sekuntiakaan empimättä. Kaiken tuon jälkeen ajoimme puolitoista tuntia Tuusulaan tokoilemaan. Ajomatka ei ollut nähnytkään hyvää fiilistä hätäisen tankkausreissun ja navigaattorin "tee u-käännös"-huutojen kera.

Syy tähän keskeyttämiseen ei luultavasti ollut treenin puute. Vaan sen treenien laadun puute. En ole nyt vuoteen treenannut ohjatussa koulutuksessa tokoa - ja se alkaa  vaikuttaa fiilikseen tosi paljon. Vuosi sitten saimme ensimmäisen ykköstuloksen avoimesta Fellan kanssa, joten Fella osaa kyllä kaiken mitä avoimessa on, joten se ei ole kai syy myöskään. Lisäksi rakas koirani oli kisapaikalla täysin muissa maailmoissa, emmekä päässeet hyvään fiilikseen, vaikka yritimme koko talven ajan tsempata juuri fiiliksen ja motivaation kanssa. Tämä näkyi loppujen lopuksi mm. sillä tavalla, että Piu yritti karata kesken noudon etsimään kumipalloa sieltä minne oletti minun jättäneen sen. Ei vituttanut jälkikäteen, ei toki.

Kuitenkin loppujen lopuksi oli äärimmäisen hyvä päätös keskeyttää koe, kun tajusin itse, ettei koira ole nyt siinä tilassa, että tehtäisiin yhdessä hyvää tokoa, sitä tokoa mitä osataan. Läpirämpimisen ja hikisen kolmostuloksen saaminen ei olisi koiran taidot tietäessä lämmittänyt yhtään, ja lisäksi olisi koira pitänyt palkata tästä. Keskeyttäminen ja koiran vieminen rauhallisesti autoon ilman palkkaa oli varma valinta tilanteeseen.

Tokokoe ei ollut ainoa asia, mikä on keskeytyy tai on jo keskeytetty. Viime viikolla olin tämän vuoden viimeisissä agilitytreeneissä ja toissa viikolla vedin itse viimeiset treenit omalle ryhmälleni. Heinäkuun ensimmäisen viikon jälkeen keskeytyy oletettavasti ainakin puoleksi vuodeksi kaikki koiraharrastaminen, kun lähden Niinisaloon tykistöön inttiin. Tämä aihe jaksaa innostuttaa ja kauhistuttaa koko ajan, tänään jäjellä olessa enää kaksi viikkoa aikaa lähtöön. Mutta kukapa ei nyt haasteita kaipaisi. ;)

Huoleton kesä alkakoon

Nopeasti ajateltuna aika menee ihan järkyttävää vauhtia. Toisaalta paljon on myös tapahtunutkin. Ja toisaalta paljon on jäänyt tekemättäkin kaikenlaista. Toisaalta olisi joskus hyvä olla ajattelematta ajankulkua.

Merkittävimpäna tapahtumana voidaan kuitenkin pitää sitä, että tässä hihnan toisessa päässä on tapahtunut merkittävää viisastumista.

Joskaan se viisastuminen ei ole aiheuttanut merkittäviä muutoksia käytännössä mihinkään. Tämä on näkynyt mm. seuraavilla tavoilla:
1. Ilmoitin Fellan jälleen tokokokeeseen. Tuomionpäivä on 14.6.
2. Ei me oikeesti olla edes treenattu siihen.
3. Enkä tiedä milloin me meinataan treenata.
4. Suunnittelen edelleen itsenäisten keppien ja kontaktien opettamista Rompulle. Huom. suunnittelen.
 5. Lisäksi ollaan aksailtu Rompun kanssa vain hauskaa pitäen, treeneissä hikoillen ja hyllyjä keräillen epiksistä. Annetaan kuvien puhua puolestaan (©Elina Stenberg).

Myrskyn jälkeen on poutasää

Uhottuani, että ryhdyn kotikoirailemaan, olenkin viettänyt viimeiset kaksi iltaa treeneissä! Ihan tunnen kuinka ne stressitasot laskee, ja hyvä fiilis alkaa löytyä. Eilen olimme Rompun kanssa agiliitelemässä, haettiin sitä hyvää fiilistä. Treenattiin niitä itsenäisiä kontakteja, pujoteltiin niitä saamarin keppejä kunnialla loppuun. Juostiin kunnes olimme molemmat hikisiä. Niin se vaan on, että jalat vie agilitytreeneihin aina vaan uudestaan ja uudestaan vaikka mitä suusta päästelisi ja vaikka kuinka kiehuttaisi.

Tänään töistä suoraan tokoilemaan. Fellan kanssa jäävien tehotreeniä ja luoksetulo pysäytyksellä. Ihanassa vireessä likka ja ihanaa oli olla ohjatuissa treeneissä pitkästä aikaa. Romppu ihan liiallisissa fiiliksissä ja ruutua, hyppynoutoa ja maahanmenoa luoksetulossa tahkottiin. Aivan parhautta, vaikkei se ruutu löytynytkään kunnolla eikä jäävätkään kunnolla sujuneet. Tärkeintä oli se, että me nautittiin yhdessä siitä.

Treenien jälkeen laatuaikaa vanhuksen kanssa. Temppuilua ja pallonheittoa, siitä oli tehny Saabran illan kohokohta. On nuo koirat vaan niin rakkautta.

Laskusuhdanteissa

Pitkä tauko kirjoittelusta. Pitkä tauko kaikesta suunnitelmallisesta, mielekkäästä harrastamisesta. Joka jatkunee vielä pitkään. Viimeiset puolitoista kuukautta olin lukenut pääsykokeisiin, jotka menivät päin helvettiä. Tuntuu, etten ole saanut tehtyä mitään, kaikki aika kuluu johonkin stressaavaan päättömään juoksenteluun, enkä nykyään koskaan kerkeä kunnolla treenaamaankaan, puhumattakaan kisaamisesta. Ja silloin kun aikaa löytyy olo ollut agilityradoilla kuin norsulla posliinikaupassa. Muiden lajienkaan kohdalla ei ole valoa. En edes muista milloin olisin ollut tokotreeneissä, ja tokokoe Fellan kanssa muinoin tässä keväällä jäi muutaman hikisen pisteen päähän ykköstuloksesta.

Tulin juuri Rompun kanssa Lägi-Areenalta kisoista. Ensimmäisistä tälle vuodelle. Enkä voi todeta mitään muuta kuin, että mulla on mennyt maku täysin agilityssä kisaamiseen, vaikka lähdin kisoihin loistavalla fiiliksellä. Molemmat kakkosten radat suoraan sanottuna vaikeita, kolmosluokan tasoa. B rata oli vielä siedettävän vaikea, sopivan haasteellinen, vaikkei kukaan saanut nollaa ja vain kolme koirakkoa teki tuloksen. Mutta meillä oli kivaa, juttu luisti ja tehtiin jotain pikkuvirheitä. Hyllytimme kepeille. Mutta fiilis oli edelleen hyvä.

Mutta mitä tapahtuikaan sitten. A rata oli todella vaikea. Mikä kumma muoti siitä on tullut,että kakkosten radat ovatkin nykyään kolmosten ratoja?! Fiiliksiäni ennen rataantutustumista kuvaa loistavasti tämä:

Koko pakka hajosi. Ei pujoteltu keppejä loppuun, roiskittiin kaikki kontaktit, irtoiltiin vääriin putkiin, ja koko ohjaus toimi kolmen sekunnin viiveellä. Päätin radan jälkeen, ettei me kisata Rompun kanssa enää tänä vuonna. Kisataan sitten, kun osataankin jotain. Viime syksykin meni tahkoessa jotain hyllyjä ja vitosia.

Ei sen puoleen en kerkeäkään tänä vuonna kisaamaan, sillä lähden heinäkuussa armeijaan vapaaehtoisesti, mistä olen sekä innostunut että jännittynyt. Mahdollisuuteni päästä siellä sotakoiranohjaajakoulutukseen ovat käsittääkseni hyvät. Mutta oma iloinen koiraharrastaminen on ollut viimeiset pari kuukautta niin hukassa. Totaalisesti. Ehkä me aletaan vain lenkkeilemään, kotikoirailemaan ja katsotaan ensi vuonna sitä treenaamista.

Ei paniikkia

Viikko Fellan tokokokeeseen. Paniikkia. Tai ei paniikkia, mutta tiedän, että menee persiilleen jos lähden takki auki kokeeseen. Eli pieni paniikki, se on se millä tehdään ykköstuloksia. Kisakirjekin on saapunut, 10 koirakkoa avoimessa, huh.

Käytiin tänään treenaamassa kentällä tokoa. Fellan kanssa otin kokeenomaisia, kokonaisia liikkeitä. Positiivista oli paljon, hieman hiomistakin kai vielä. Vire oli ok, ei mikään huippu, sellainen perushyvä. Seuraaminen oli hyvää ja innokasta. Liikkeestä seisominen oikein mainio. Nouto sujui pitkästä aikaa oikein hienosti! :)

Pienen hiomisen listalle viimeiseksi viikoksi voisi lisätä muutamia asioita. Liikkeestä maahanmenossa tökki viimeinen istuminen taas vaihteeksi. Eli iloisia istumisia ja perusasentotreeniä, niistä meidän pisteet on ennenkin karisseet. Lisäksi kaukkareiden ensimmäistä istumista pitää
Lisäksi pitää pyrkiä tekemään hyppy ja luoksetulo tässä joku päivä ihan muistin virkistykseksi, viimeksi kun ollaan noita treenattu ovat sujuneet kyllä mainiosti.
vahvistaa, jälleen.

Rompun kanssa puuhasteltiin ruudun, metallinoudon ja kaukkareiden kanssa. Aluksi pieni pätkä seuraamista, mukavalla vireellä äijä teki töitä, ei mennyt homma yli. Ruutu oli aluksi taas ihan hukassa, johtuiskohan siitä, ettei ole pitkään aikaan kentällä treenannut? Alku huuman jälkeen ruutu kuitenkin alkoi löytymään, ja hyvin löytyikin :) Metallinouto oli myös yllättävän hyvin muistissa, pitää tosin luovutusta alkaa hiomaan lähemmäs, muutoin oikein kiva.

Kaukkareiden kanssa positiivinen yllätys, jokaikinen asennonvaihto sujuu nyt 10m päästä yksittäin ja myös sarjana! Pitää alkaa hiljalleen tekemään eri variaatioita asennonvaihdoista ja vielä himpun verran kauempaa. Aivan loisto juttu!

Valssia, valssia

Mulla lähti eilen ääni. Sain sen niukinnaukin takaisin tänä aamuna, juuri kun olin päässyt ennustamasta, että ylppäreiden jälkeen tuun kipeeksi. Mutta mikäs sen parempi flunssalääke kuin valssitreenit, joihin suuntasimme Rompun kanssa aamupäivällä.

Olin aika innoissani pääsetessäni hiomaan valsseja, ohjauskuviota, jossa olen aina myöhässä. Tai olen ainakin aina ajatellut, että valssit epäonnistuvat usein sen takia.  Kunnes tänään pääsin toteamaan, että se johtuu siitä etten katso koiraa.

Videolta huomaa hyvin, että ensinnäkin kouluttaja joutui kokoajan sanomaan, että "katso koiraa!" Lisäksi rata sujui viimeisellä kerralla erittäin hyvin, kun muistin koko ajan katsoa koiraa. Harmiksi viimeinen rata ei tullut videolle. Lisämausteen treeniin antoi se, ettei saanut käyttää käsiä, vaan oli pakko muistaa ohjaava jalka, rintamasuunta ja se katse.

Yleensä olen pyrkinyt välttämään valssien käyttöä radoilla, koska mielestäni ne on yleensä vain hidastanut meidän menoa ja ajatellut valsseja enemmän sellaisena "viimeisenä vaihtoehtona" lähes mihin tahansa paikkaan. Mutta nämä olivat kaiken kaikkiaan hyvin antoisat treenit, valssien maailma avartui aivan uusin silmin. Ja ehkä mä nyt muistan jatkossa katsoa koiraa. ;)

Lupa elää

Aika rientää taas. Sen huomaa parhaiten, kun huomaa ettei blogiin ole tullut kirjoitettua mitään. Koirien kanssa ollaan vaan lenkkeilty ja käyty viikkotreeneissä. Mistään ei ole kuitenkaan saanut kunnolla kiinni, kun kaikki energia on mennyt lukemiseen tai panikointiin, että pitäisi lukea lisää. Nyt kuitenkin ihanan vapautunut olo, eilen viimeinen koe, kirjotukset vihdoin ohi - nyt saa taas elää.

Kevät tuntuu olevan taas täynnä mukavaa koiramaista tekemistä. Järjestetään epiksiä, koulutuksia ja pääsee ulkokentälle treenaamaan. Rompun kanssa himottaisi päästä ulkokisoihin agiliitelemään.

Fella täytti 13.3. viisi vuotta! Yhteistä taivalta tuon mahtavan otuksen kanssa jo reilut neljä vuotta. :) Ilmoitin Fellan tokokokeeseen 6.4. Porvooseen, saas nähdä kuinka meidän käy ;)

Uutta energiaa

Tuntui taas niin syyllisen hyvältä paeta kirjoitusten luku-urakan alta treeneihin. Alla ilmeeni kun olin saapumaisillani hallille.

Fella ja toko = pientä paikoillaan jauhamista. Kivaa oli, mutta haluaisin silti palavasti ilmoittautua kokeeseen. Tehtiin hyppyä, joka oli yllätyksekseni tosi hyvä! Kerran Fella yritti ennakoida istumista, mutta muuten aivan mainioita tekemistä. Myös niin rakasta noutoa treenattiin. Sain treenikaverilta hyvän huomion palkkaamisesta: palkka pitää heittää Fellalle mun taakse, ettei vaan himmaile kapulan kanssa sen takia, että oon heitelly minne sattuu palloa. Muutama ihan okei nouto. Lopuksi otettiin luoksetulon pysäytys, mikä oli huomattavasti nopeampi kuin viime viikolla, eikä Fella edes näyttänyt tajuavan kuka sille heitti takapalkan. Loistavaa! Fellalla oli mukavaa tekemisen meininkiä sen touhussa mukana :)

Rompun kanssa ei tehty kuin hyppynoutoa ja kaukkareita. Hyppynouto on tosi hyvässä kuosissa! Ja Rompulla oli hirveä virekin päällä, hyvä ettei murissut noutokapulalle, kun täpinöissään sitä säntäsi hakemaan. Kaukkareissa otettiin jälleen yksittäisiä toistoja vaikeimmista asennonvaihdoksista. Ne alkavat kaikki kyllä sujua, jo aika pitkänkin matkan päästä. Pitäisi alkaa nyt yhdistämään niitä liikkeiksi...

Agilityn osalta teemana sylkkärit. Sylkkärit itsessään sujuivat kaiketi hyvin, mutta muutamissa kohdissa käännökset tahtoivat venyä... Pitäisi ryhdistäytyä! Mutta kivaa oli, ihan parasta kun joutuu oikeasti miettimään miten jotakin tiettyä kaarrosta saisi pienemmäksi. Romppu haki keppejä ilokseni (kauhukseni) niin kaukaa, ettei me edes kouluttajan kanssa aluksi tajuttu miksei se lähde ohjaukseen mukaan. Romppu sen sijaan näki, että ohjaus viittaisi kenties kepeille, tosin hyvin kaukana sellaisille oleville, eikä suinkaan putkelle minne oltiin menossa.

Päivän piristys: Ryhmääni oli tullut tuntipörssin kautta treenaaja, joka ei normaalisti siis mun ryhmässä ole. Treenien jälkeen oli niin ihana kuulla hänen suustaan: "Olipa kiva käydä vaihteeksi jonkun muun treeneissä, tuli tosi hyvä mieli." Koirien kautta saa kyllä niin paljon aina uutta energiaa, jonka avulla jaksaa. Ihan parasta.

Oivaltamisen ilo

Blogini on treenipäiväkirjani. Yleensä päiväkirjat sisältävät kaikkea murheiden märehtemistä, suklaan loppumisesta miesongelmiin ja kolmanteen maailman sotaan. Minä kirjoitan siitä mitä koirani tekevät ennen kuin heitän niille pallon.

Dear diary,

Tiistaina oli taas treenipäivä. Treenasimme jälleen tokoa. Rompun kanssa jälleen ruutua. Mutta poiketen tavallisista itsenäisistä treeneistä, koin oivalluksen hetken. Juttelin treenikaverin kanssa ruudun kouluttamisesta ja oikean paikan löytämisestä sekä palkkaamisesta. Oli niiiiiin IHANA pohtia jonkun kanssa jotain ongelmaa. JA LÖYTÄÄ siihen ratkaisu.

Tajusin, ettei Romppu tarvitse enää naksutinta ruutuun. Se osaa ite oikeelle paikalle, jos tarketti on ruudun takaseinässä kiinni. Se oli oppinut, että tarketti ruudussa merkkaa sen paikan, jonka eteen mennään seisomaan. Ja mä tuskailen (tarketin ollessa keskellä ruutua) miksi se jää aina etureunaan tai jopa etureunan päälle seisomaan. Hidas ohjaaja. Fiksu koira. Nyt vain tarketin häivyttämisen kimppuun. Lisäksi otettiin kaukkarit, jotka alkaa olemaan aika kivat yksittäisinä toistoina.

Fellan kanssa aloitettiin treenit pienellä seuraaamiskaaviolla. Likka oli niin kivassa vireessä että! Ei mennyt yli, mutta oli koko ajan ihan täpöllä mukana. Sitten aloitettiin ikuinen paini noudon kanssa. Ensimmäinen toisto ei ollut hyvä, haki kapulan löysästi, ei tehnyt loppuasentoa, eikä pitänyt kunnolla edes kiinni. En palkannut. Ja kappas, seuraava toisto olikin ihan oikea nouto. Ainoastaan loppuasento oli aavistuksen kaukana. Huomasin useamman toiston jälkeen, että Fella paransi ite aina kun ei saanut palkkaa. Täytyy alkaa näemmä vaatimaan sitä noutoa, eikä odotella, että se joskus onnistuisi.

Lopuksi otettiin (ihana treenikaveri apparina palkkaamassa!) pitkästä aikaa luoksetulo pysäytyksellä. Ekalla toistolla pysähtyi todella hitaasti. Toisella toistolla yritti vain saada palloa apparilta. Kolmas oli läpijuoksu. Viimeisellä toistolla sai takapalkan heti käskyn jälkeen, mihin oli hyvä lopettaa. Miettiköön nyt viikon itsekseen pysäytystä ja takapalkkana olevaa palloa. ;) Pakko sanoa, että kaipaan hirveästi ohjattuja tokotreenejä ja omaa koutsia.

Pääsin ilokseni tällä viikolla itekin aksailemaan. Aiheena putkien ja kontaktien erottelu, ansaeste näkökulmasta. Alkuun Romppu valitsikin aina ohjauksen perusteella esteen. Lopputreenissä alkoi suosia kontaktiesteitä, luultavimmin siksi että sai palkkaa aina kontaktin ottamisesta. Palkkailtiin putkille. Rata oli tosi rankka juosta. Paljon takaakiertoja ja persjättöjä. Tuntui tosi hyvältä mennä täysiä. Se on kai agilityn yksi parhaista puolista.